Ara-tuotannon hyötysuhde on hyvä

Käynnissä on pitkäaikaisen korkotukijärjestelmän uudistus. Miksi sosiaalisen asumisen tuen ajanmukaistaminen on tarpeen?

Monet suomalaisen asumisen instituutiot ovat vanhoja. Asunto-osakeyhtiö kotiutui Suomeen jo ennen vuoden 1926 lain säätämistä. Ara(va)järjestelmällä on ensi vuonna ikää 70 vuotta.

Kohtuuhintaisen/vuokraisen asuntotuotannon tarve ei ole kadonnut eikä asuntopulaa ole saatu poistettua. Tarvitaan pieniä huoltotoimenpiteitä.

Väitöskirjassani ”Asuntokysymys Suomessa Topeliuksesta tulopolitiikkaan” (Juntto, 1990), pohdin paljon asuntopolitiikan olemusta ja tarvetta. Asuntokysymys syntyy, kun asunnontarvitsija ei pysty palkallaan tai muulla toimeentulollaan hankkimaan omin voimin tarpeitaan vastaavaa asuntoa.  Näin on ollut niin teollistumisen alkuvaiheissa 1840-luvulla kuin jälkiteollisessa yhteiskunnassa. 

Monet entiset ylellisyystuotteet ovat massatuotannon oloissa pienituloisenkin saavutettavissa.  Asunnoton voi hankkia helpommin älykännykän kuin tarvitsemansa asunnon. Massatuotannon edut eivät ole alentaneet asumisen suhteellista hintaa. Kulutustutkimusten mukaan asumisen osuus kulutusmenoissa ei ole laskenut vaan noussut.

Kun asumisen taso paranee, tuote on monimutkaisempi ja kalliimpi. Ennen vanhaan asumisen tasosta voi tinkiä tai turvautua omatoimisuuteen, kaupungeissa ja kasvukeskuksissa tämä ei ole enää mahdollista.

Etelä-Euroopan maissa on vanhaa, alimittaista asuntokantaa, mutta Suomessa asunnot ovat Euroopan uusimpia, hyväkuntoisia ja hyvin varustettuja. Alin kynnys ja etenkin yksiön vuokra on näin korkealla etenkin kasvukeskuksissa.

Mikä avuksi asuntokysymykseen?

Aluksi turvauduttiin hyväntekeväisyyteen, asunnontarkastuksiin ym. Työnantajat alkoivat edistävän asuntopolitiikan alkuna tarjota asuntoja työtekijöilleen, sitten kunnat perustivat rahastoja ja  toisen maailmansodan jälkeen vuonna  1948 luotiin arava-lait tuottamaan hyviä ja kohtuuhintaisia asuntoja.

Tuen piti olla taloudellisesti tarpeellista ja sosiaalisesti tarkoituksenmukaista. Tuki oli nykyistä runsaampaa ja vahva elementti on ollut myös ARA-tuotannon hyvä laatu ja suunnittelu.

Aikanaan Suomessa oli puutetta kiinteistöluotoista. Tämä jatkui aina 1980-luvulle, jolloin ensin rahahanat avautuivat, 2000-luvun alussa laina-ajat puolestaan pitenivät ja korot laskivat. Etenkin kasvukeskusten ulkopuolella asuvien keskituloisten asunnonhankinta helpottui.

Mutta ei kaikkien. Kansainvälisissä vertailuissa pienituloisimmat, kahteen alimpaan tulokymmenykseen kuuluvat kotitaloudet asuvat vuokralla. Suomessa tulonjakotilaston mukaan 70 - 80%  pienituloisista asuu vuokralla. Kun USA:ssa aikanaan roskalainakriisin edellä pienituloisia ylilainoitettiin omistusasumiseen takaisinmaksumahdollisuuksista välittämättä, seurannut prosessi oli kaataa koko maailmantalouden.

Suomessa 1990-luvulta suunta asumisen tukemisessa on ollut tuotantotuesta kulutustukeen. Siinä asukas saa rahat ja voi niiden avulla vuokrata asunnon. Ensi näkemältä tämä parantaa asukkaan valinnanmahdollisuuksia. Asukkaan valinnanvapaus voi kuitenkin osoittautua näennäiseksi, kun asuntojen tarjonta on jäykkää ja vuokrat korkeat.

Tänä keväänä kohua on herättänyt asumistuen kulujen nopea kasvu kahteen miljardiin, saantiehtoja ollaan taas tiukentamassa ja pussista on alettu kaivaa vanhoja keinoja.

Tarvitaan lisää etenkin kohtuuhintaista tuotantoa ja vuokra-asuntoja.  Mutta kuka niitä haluaa tuottaa ja hallinnoida?

Suomessa luovuttiin 1990-luvulla vuokrasääntelystä, millä oli positiivinen vaikutus asuntojen tarjontaan, mutta säännöstelystä ei voi luopua kuin kerran.  Kun tämä keino on jo käytössä, mistä apu?

Viime aikoina vuokrataso vapaarahoitteisissa asunnoissa on edelleen noussut. On uusia kallisvuokraisia asuntoja, uusia toimijoita, asuntosijoitusrahastoja ja entiset yleishyödylliset ovat olleet väliin markkinajohtajina vuokrankorotuksissa.

Vuokramarkkinoilla esiintyy myös monenlaista syrjintää, ei vain maahanmuuttajiin, työttömiin, luottotietonsa menettäneisiin. Kuitenkin asunnon järjestyminen on sopeutumisen ja pärjäämisen edellytys.

Sosiaalisesta asumisesta pitäisi saada mahdollisimman miellyttävä tuote niin talon omistajalle/hallinnoijalle kuin asukkaallekin. Perusteet ovat niin inhimilliset kuin kustannusnäkökohdatkin.

Pitkäaikaisen korkotukilainoituksen vuokra-asunnot eli ARA-tuotanto on asuntopoliittinen kestokulutushyödyke. Siihen panostaminen tuottaa tulevaisuudessa alhaisemmat ”käyttökustannukset”. 

Kun ARAn pitkäaikaisen korkotuen järjestelmää nyt uudistetaan, se on saatava riittävän joustavaksi ja muutoksenkestäväksi.  40 vuoden korkoa tai inflaatiokehitystä on mahdoton ennakoida etukäteen.

 

Anneli Juntto

Asumisen tutkimuksen emeritaprofessori