27.02.2020
Joustavatko nykyiset rakenteet tulevaisuuden asumisen haasteissa?

Täysi-ikäinen poikani kokee ajan ja paikan eri tavalla kuin minä. Hän ei ole koskaan joutunut sopimaan tapaamista tarkkaan aikaan ja paikkaan, joita ei voisi viime hetkellä muuttaa tai säätää. Hän juttelee ystäviensä kanssa kännykällään samalla kun hän syö ranskalaisia kavereidensa kanssa luistelukentän kaukalon laidalla. Pojalleni paikat ovat solmukohtia, jotka ovat alati läsnä ja saavutettavissa. Minulle paikkoja, mihin mennä. Hänen aikakäsityksensä rakentuu instant-kultuurista, jossa pop-upit ja projektit seuraavat toisiaan. Hänen sukupolvelleen odottaminen, sitoutuminen ja viiden vuoden suunnitelmat ovat sulaa hulluutta.

Helsingin kaupungin johtava arkkitehti Henna Helander pohtii asujan suhdetta asuinympäristöönsä.

Työtä tehdään monipaikkaisesti. Vapaa-aika limittyy työn kanssa. Kauppa ja palvelut ovat siellä missä ihmiset ja kännykät. Kaupunkiviljely rehottaa. Tiloja voidaan aukaista ja niiden käyttöä kontrolloida sähkölukkojen ja digitaalisten varauspalveluiden avulla. Tämä kaikki on jo täällä. Mutta onko elämän monipuolisuudelle tiloja?

Monella tavalla 2000-luvun sukupolvet elävät samanlaisesti kuin vanhempani 1950-luvulla maaseudulla, hyvin erilaisesti kuin mitä minä 1970-luvulla lähiössä. Isäni eli omavaraisessa pihapiirissä, jossa tehtiin töitä, kasvatettiin ruokaa ja lapsia, pelattiin ja seurusteltiin. Kauppa-autokin kävi portin pielessä. Ehkä funktionalismi, niin kuin me sen tunnemme, oli vain ohimenevä ilmiö?

Väitän, että elämme post-funktionalistista aikaa. Miten se muuttaa asuinkerrostaloja, lähiöitämme? Miten rakenteet joustavat monimuotoisen elämän edessä?

1970-luvun lähiö oli nukkumalähiö, missä ainoa aikuisten toiminta oli koulun maanantai-illan jumppa. Aikuiset kävivät töissä muualla ja molemmat ruokakaupat olivat bussipysäkkiä vastapäätä. Lauantaisaunassa käytiin elementtitalon maanpäällisessä kellarissa. Asunto oli avara ja valoisa, metsä vieressä. Urbaania elämää ja palveluita ei ollut, naapurien tarjoamia lastenhoito- ja ompeluapuja lukuun ottamatta.

Mitä tarjoavat lähiöt ja asuntorakennukset päivänä? Missä ovat viihtyisät kahvilat ja puoli-ilmaiset työpisteet kävelymatkan päässä kodista. Mukava puisto, missä kävellä tuulettamassa ajatuksia ja nyppiä rikkaruohoja pois raparperien ympäriltä. Paikka, missä nuori voi ottaa instagram-kuvan, laittaa sen ylpeänä jakoon, ’mun kotihoodi’. Tila, missä järjestää kirppiskeräys Inkerin lastenkodeille, missä pitää joogastudiota, kauppakassien noutopistettä tai lasten kolmen viikon koodauskoulua. Miten hyödynnämme yhteistiloja, pihoja ja puistoja? Miten saamme ihmiset ottamaan omakseen kotikaupunginosansa ja samalla huolehtimaan siitä?

Nykypäivänä ihminen kaipaa enemmän. Ei riitä, että koti on viihtyisä, myös asuinympäristön tulee olla sitä. Tulevaisuus on hyvinvoinnissa ja palveluissa. Asuinympäristössä pitää olla tiloja niille ja niiden pitää sijoittua järkevästi kaupunkirakenteeseen. Pelkkä asuminen ei riitä.

Silti tämän päivän betonikerrostalot rakennetaan edelleen 50 vuodeksi ja samoilla runkoratkaisuilla kuin 1970-luvulla. Niin sanottu kirjahyllyrakenne, jossa jokaisen pienen asunnon välinen seinä on kantava betoniseinä, ei jousta tulevaisuuden tarpeisiin. Pumppaamme rakennuksiin myös ilmaston takia täysin turhaan betonia, jolla ei ole kantavuuden kannalta mitään merkitystä. Vain julkisivut ovat muuttuneet ja runko kasvanut niin, että yhä pienimmistä asunnoista on tullut pimeämpiä ja putkilomaisempia. Ensimmäinen kerros täytyy varastoista ja muista umpitiloista. Tähän rakentamistapaan on tultava muutos.

Helpointa on muuttaa runko massiivipuurakenteiseksi. Siinä tilojen myöhempi yhdisteltävyys paranee, eikä ilmastoa ei rasiteta energiaintensiivisellä betonilla.  Samalla voidaan kehittää viihtyisämpiä koteja ja valoisampia asuntoja.

Vanhana betoninrakastajana tietenkin toivon, että betoniteollisuudestakin tulee uusia rakenteellisia innovaatioita, joista onkin saatu jo viitteitä. Myös eri materiaalien hyödyntäminen samassa rakennuksessa voisi vihdoin tulla todellisuudeksi myös Suomessa. Voisimme jo lopettaa puritanistisen materiaalinkäytön. Tarvitsemme monipuolisia, valoisia ja viihtyisiä koteja lapsille, aikuisille ja vanhuksille. Parempaa elinympäristöä luonnolle, meille ihmisille. Sadoiksi vuosiksi!

 

Henna Helander

Johtava arkkitehti, Helsigin kaupunki
Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtaja