Suomessa tuetaan yhteiskunnan varoin sekä asuntotuotantoa että yksittäisten ihmisten asumismenoja. Tällainen malli on kansainvälisesti nykypäivänä varsin harvinainen. On kuitenkin huomattavaa, että tilastojen mukaan asumistukimenojen (kysyntätukien) osuus on enemmän kuin tuplaantunut 20 vuodessa. Samassa ajassa rakentamisen tukien (tuotantotukien) osuus on pudonnut noin kaksi kolmasosaa. Samalla näiden menojen yhteismäärä on nyt useita satoja miljoonia euroja suurempi 20 vuoden takaiseen tilanteeseen nähden.

Edellä olevaan pohjautuen voi todeta, että valtion tukeman asuntotuotannon tuotantotukijärjestelmän rapauttaminen on johtanut yhteiskunnan kokonaismenojen kannalta epätarkoituksenmukaiseen tilanteeseen. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, kuten sanonta kuuluu.

Toisaalta, keväällä 2016 julkaistun Sosiaalibarometrin yksi keskeinen tulos oli se, että asumistukijärjestelmiemme tasot ovat liian matalat. Tilanne on absurdi.

Asumistukimenoja voidaan hillitä siirtämällä valtion tukien painopistettä enemmän tuotantotukiin. Tuotantotuilla voidaan rakennuttaa markkinahintaista vuokra-asuntotuotantoa edullisempia vuokra-asuntoja. Samalla on merkittävästi kasvatettava kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisen määriä.

Tuotantotukien vaikuttavuus on hyvä ja pitkäaikainen, sillä aidosti yleishyödyllinen vuokrataloyhtiö toimii ns. omakustannusperiaatteella. Tällöin valtion tuki kanavoituu asukkaalle ja näkyy hänelle alhaisempana vuokrana. Tämä säästää pidemmällä aikavälillä yhteiskunnan varoja. Myös kansainväliset selvitykset osoittavat, että tuotantotukien käyttö asuntopolitiikan välineenä hillitsee asumistukimenoja.

Samalla valtion tukemaan vuokra-asuntotuotannon nykyiseen 40 vuoden korkotukijärjestelmään tarvitaan kipeästi uudistuksia, jotta järjestelmä toimisi myös 2010-luvulla. Tämä työ onkin onneksi käynnistynyt ympäristöministeriössä tänä syksynä, kiitos eduskunnan kesäkuussa 2016 hyväksymän lausuman.