Rakennettu ympäristö kriisien risteyskohdassa

Tulevaisuus on aina epävarmaa ja yhä monimutkaisemmassa ja keskinäisriippuvaisemmassa yhteiskunnassa kriisit eivät kunnioita toimialakohtaisia tai maantieteelisiä rajoja vaan voivat vaikuttaa yhtä aikaa useille sektoreille. Rakennetun ympäristön näytellessä keskeistä roolia läpi yhteiskunnan käy selväksi, että sillä on myös merkittävä rooli erilaisissa kriisitilanteissa – ei vain kohteena, vaan myös osana ratkaisuja. Kasvava monimutkaisuus ja epävarmuus kuitenkin haastavat perinteiset riskinhallinnan keinot mikä vaatii kykyä selviytyä myös tuntemattomista ja odottamattomista kriiseistä.

Ennakointi korvaa ennustamisen

Tulevaisuutta ei voi tietää eikä se ole ennustettavissa, mutta siihen voidaan varautua ennakoinnin keinoin. Tutkimukseni nojaa laadulliseen otteeseen ja tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin, yhdistäen näkökulmia muun muassa kriisinhallinnasta, resilienssitutkimuksesta ja rakennetun ympäristön tutkimuksesta. Tämä eroaa perinteisestä riskiajattelusta, jossa päätöksiä tehdään usein siiloutuneesti ja uhkia arvioidaan tilastollisiin tai subjektiivisiin todennäköisyyksiin perustuen.

Tutkimukseni painopiste on mahdollisissa pitkän aikavälin huomioivissa tulevaisuuksissa pitäen sisällään jo koettuja kriisejä kuten finanssikriisi, sota tai luonnonkatastrofit, mutta myös erilaisia ”villejä kortteja” kuten kansainvälisen kaupankäynnin totaalinen romahdus, teknologisen kehityksen pysähdys tai väestön kyborgisaatio. Lisäksi mukana on koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavia eksistentiaalisia riskejä kuten asteroidin törmäys Maahan. Tutkimuksen keskeisenä pyrkimyksenä on tunnistaa hyvin moninaisen kriisijoukon osalta toistuvia vaikutusteemoja sekä tätä kautta erilaisia temaattisia keinoja kehittää kriisinsietokykyä erilaisia tunnettuja ja tuntemattomia tulevaisuuden uhkia vastaan.  

Resilienssiä monella tasolla

Tutkimuksessa tunnistettiin yhteensä 153 mahdollista tulevaisuuden kriisi-ilmiötä. Tulokset osoittavat, että kriisit voivat syntyä ja kehittyä eri tavoin yhteiskunnan eri osa-alueilla – hitaasti hiipien tai äkillisesti eskaloituen. Ne voivat myös olla keskenään kytkeytyneitä: yksi kriisi voi laukaista toisen, vahvistaa sen vaikutuksia tai luoda suotuisan pohjan uudenlaisten kriisien kehittymiselle. Tällainen kehitys korostaa tarvetta ymmärtää kriisejä paitsi erillisinä ilmiöinä, myös osana laajempia systeemisiä kokonaisuuksia.

Riippumatta siitä, mistä kriisit saavat alkunsa – olivatpa ne taloudellisia, poliittisia, ekologisia tai teknologisia – ne voivat vaikuttaa suoraan tai välillisesti rakennettuun ympäristöön. Vaikutukset eivät rajoitu pelkästään fyysisiin rakenteisiin kuten tiloihin, rakennuksiin tai materiaaleihin, vaan ulottuvat myös niin sanottuihin "pehmeisiin" elementteihin: arvoihin, palveluihin, hallintamalleihin ja instituutioihin, jotka ylläpitävät ja ohjaavat ympäristön toimintaa.

Tämän vuoksi rakennettua ympäristöä ja kiinteistökantaa on tarkasteltava dynaamisena kokonaisuutena, jonka resilienssiä tulee vahvistaa useilla toisiaan täydentävillä tasoilla:

• Fyysinen resilienssi tarkoittaa kykyä kestää ja palautua fyysisistä vaurioista esimerkiksi materiaali- ja rakennesuunnittelun avulla.
• Institutionaalinen ja organisatorinen resilienssi liittyy tilojen ja toimintojen joustavuuteen, kuten hybridikäyttöön, monipaikkaisiin ratkaisuihin tai poikkihallinnolliseen yhteistyöhön.
• Kriittisen infrastruktuurin resilienssi painottaa muun muassa energia- ja vesihuollon omavaraisuutta, varajärjestelmien toimivuutta ja haavoittuvuuksien tunnistamista ja suojaamista. 
• Psykososiaalinen resilienssi puolestaan korostaa tilankäyttäjien turvallisuuden tunnetta, osallisuutta ja yhteisöllisyyttä, jotka tukevat kriiseistä selviytymistä ja niistä toipumista.

Kokonaisvaltainen varautuminen vaatii yhteistyötä

Resilienssi on noussut ajankohtaiseksi käsitteeksi, mutta sen vahvistaminen ei voi jäädä yksittäisten toimijoiden vastuulle. Rakennetun ympäristön kokonaisvaltainen kriisinsietokyky edellyttää eri toimijoiden välistä yhteistyötä – suunnittelijoiden, kiinteistöalan ammattilaisten, viranomaisten, yritysten ja asukkaiden välistä jatkuvaa dialogia.

On myös kysyttävä: kenen tai minkä resilienssiä rakennetaan – ja mitä vastaan? Siksi resilienssin kehittämisen tulisi olla läpinäkyvä ja moniääninen prosessi, jossa huomioidaan erilaiset näkökulmat ja arvot. Laajemmalla ja pidemmällä perspektiivillä katsova tulevaisuusorientoitunut lähestymistapa voi näin ollen tukea kestävän ja turvallisen rakennetun ympäristön rakentamista jatkuvasti muuttuvammassa maailmassa.

Lassi Tähtinen
Yliopisto-opettaja, Kiinteistötalous
Aalto-yliopisto, Rakennetun ympäristön laitos